Tag: Suomi

Eihän talon rakentamisessakaan tarvitse tietää kaikkea kaikesta. Alkuun pääseen, kun tietää, mitä haluaa ja paljonko on budjettia. Tekniikkaa ei tarvitse tuntea vielä aloituspotkun aikaan. Toimittajaehdokkaiden kärkikaarti osaa kyllä kertoa, miten ja millä tekniikalla haluttu maali saavutetaan, jos se on saavutettavissa.

Lehdissä on mehukasta mässäillä epäonnistuneilla tietojärjestelmien hankinnoilla. Samoin sodat, väkivaltarikokset ja pöyristyttävät paljastukset julkkiksista kiinnostavat ihmisiä. Voin vain kuvitella kuinka moinen mehustelu saattaa aiheuttaa epäilyä, jopa kauhua ostajassa. Ainakin meikäläistä stressaisi toisinaan. Hankinnasta vastaavan pää kun kuitenkin on viimekädessä giljotiinin alla.

Suomi on perhanan pieni maa. Kylillä kiertelee huhuja. Mestareilla ja munaajilla on molemmilla maine meillä päin. Ostajan vain täytyy tulla ulos kammiostaan ja pelata peli omaan pussiinsa.

Onnistuneita ohjelmisto-ostoksia on bisnesmaailma pullollaan. Väitän, että tarjouskilvan kokonaistaloudellisuus on joutava kriteeri verrattuna toimittajakandidaattien maineeseen. Mainetta tietenkään ei voi pisteyttää mitenkään, joten viisas ostaja tekee salaisen tutkimusmatkan. Hän tutkii, mitä tietoa toimittajista tiskin alta löytyy. Hän ei keskity pelkästään yritysten nimiin, vaan myös kauppalopojen ja projektipomojen henkilökohtaiseen ammattimaineeseen.

Semifinaaliin valituilla on jo asiakkaita. Tutkimusmatka alkaa kysymällä heiltä. Sitten tiedustellaan, tutuilta toimialassa, ostajakollegoilta ja jopa toisinaan tenniskavereilta. Ammattiostaja antaa puskaradion laulaa herkistää korvansa hiljaisimmallekin tiedolle.

Ja erityisesti hän kiinnostuu kirkkaista pisteistä uutisvirrassa. Esimerkiksi nämä 10 tarinaa paitsi valavat uskoa onnistumisiin, myös viitoittavat tietä vahvan ostamis- ja toimittamiskulttuurin äärelle.

Ei päätä pisteytyksen takia kannata pudottaa. Viidakkorumpu vaikuttaa viisaimpiin valintoihin, mutta ollaan hissukseen. Ei kerrota siitä kavereille.

Ironman -kisassa uidaan 4 kilometriä, juostaan 42 kilometriä ja päälle polkaistaan pyörällä 180 lisää. Raju kisa sanon minä. Menestys ei tule tarjottimella. Hengissä selviäminen moisesta koitoksesta voi vaatia valmistautumista vuosikaupalla.

Sama pätee ammattimaineeseesi. Tekniset työtaitosi ovat toki edellytys etenemiselle, mutta triathlonistiksi se ei vielä riitä. Kaksi komponenttia jää uupumaan.

Tyyli on ratkaisevaa. Kukaan ei halua tehdä töitä esimerkiksi ärsyttävän suunsoittajan kanssa… ellet satu sijoittumaan maailman top-5:een taitoinesi. Tyylisi tulee toisille välittyvästä, aidosta innosta tutkia tehtäväsi taustoja ja palvelemiesi ihmisten toiveita. Tyylisi tulee taidostasi pitää lupauksia ja tarjoilla työsi tuloksia. Ja lopuksi se tulee halustasi keskustella yhteisistä kokemuksista.

Status kollegoiden ja esimiesten edessä on taidon ja tyylin tulo. Statukseen ei ole oikotietä edes Twitterissä. Se syntyy aidosta innosta palvella ja lupauksesta, joka nimeesi liitetään myös silloin, kun et ole paikalla.

Ammattimaine on taidon, tyylin ja statuksen pyhä kolmiyhteys. Se on triathlon, johon valmistaudutaan vuosia. Ja itse suorituskin ottaa aikaa. Joskus se hapottaa ja hikoiluttaa. Mutta siitä seuraava palkkiot nousevat omaan luokkaansa.

Lähtisitkö mukaan Ammattimaineen Ironmaniin? Minkä yhden asian voisit jo tänään tehdä tuon tavoitteen eteen?

Suurella todennäköisyydellä sinullakin on ongelma itämässä. Sellainen sokeaan pisteeseen piiloutunut virhe, jota on kovin vaikea huomata näin läheltä.

Mutta miten sellaisen saisi vältettyä?

Kaikki alkaa meille testaajille tutusta taidosta. Uteliaisuus. Kun on kyselyikä päällä päivittäin, voi vältää monta monttua. Toki seuraavaksi on osattava se vaikeampi taito. Kuuntelu.

Oppia ja oivalluksia on kyllä jaossa niitä etsivälle. Esimerkiksi Kollegat, kaverit ja google tarjoilevat sellaisia päivittäin, jos vain osaamme kysyä ja käsitellä vastauksia viisaudella.

Ensisijainen pulmamme ei tietenkään ole tiedon saatavuudessa, sillä sitä ei ole koskaan ihmiskunnan tallennetussa historiassa ollut enempää saatavilla.

Tsekkaan Appstoren top-200 suosituinta appsia säännöllisesti ja joskus käyn Googlen kaupassakin. Uusin tulokas yhteisöpalveluissa oli Sarahah. Tänään se oli yhteisöpalveluissa toiseksi suosituin lataus. Sovelluksen idea on tarjota ystäville rehellinen palautekanava asioihin, jotka he huomaavat etäältä.

Kyse on enimmäkseen rohkeudesta antautua tosiasioille.

En minä osaa kaikkea. Tuntuu etten tiedä työstäni riittävästi, etten osaa oikeita asioita. Pelkään päivittäin, että toistaitoisuuteni paljastuu. Entä antamani asiat ovat yhdentekeviä. Olen yhä niin kovin kesken.

Vasta, kun oppii myöntämään sen maailmalle, pelikenttä alkaa avautua parannuksille.

Kysymisen taito on hyödytön ilman rohkeutta osua oikeisiin kysymyksiin ja kykyä kuunnella.

Esimies heittää pallon Leenalle. ”Muistatko miten tämä ongelma ratkaistiin aiemmin?” Leena muistaa. ”Palastelemalla ongelma näin, ja keskittymällä kokonaisuuden sijaan yksityiskohtiin.”

Vuotta myöhemmin Leena on jo johtaja, ja jakaa muistamaansa ratkaisua eteenpäin firman uudelle ukolle, Jarkolle.

Jarkko saa tietämättään maistiaisen yrityksen kulttuurista. Aamujen karttuessa hän huomaa: iso lafka – iso kääntösäde. Kulttuurin kuuluu pysyä lestissään, luomatta uusia muistijälkiä.

On toki totta, että rutiini ei ole huono asia. Se luo turvallisuutta ja viisaissa käsissä myös laadukkaita lopputuloksia. Vaarana on kuitenkin pölyn kasautuminen ja rutiinien rakentaminen vääriin asioihin. Tupakkakin on puoliksi tapa-addiktio.

Kokemukseta voin kertoa, että uusi silmäpari löytää uusia bugeja poikkeuksetta paikoista, missä tottumus on alkanut tehdä testaajan työtä.

Tuloksellinen testaustyö edellyttää muistista tulvivien ehdollistettujen rutiinien pistämistä päreiksi. Tottumuksella on tuhoisa vaikutus, sillä sokeat pisteesi piilottavat parhaat bugit taitavasti.

Siksi kysynkin. Olisiko joskus paikallaan sekoittaa tiimiisi dynamiikka? Ihan vaikka red alert ei olisikaan päällä?

Rikkokaa rutiineja. Jalostakaa muistijälkiä oikealla ajattelua. Yhdistäkää tuttuja asioita toisiinsa tuoreilla tavoilla ja myöhemmin saatatte vastata vieläkin viisaammin tähän.

Onko Pavlovin koira tiiminne työjuhta vai toimari?

Tuttu tunnari ja Janne Kataja. Priceless.

A:n paikalle istuu luotettava, toimintavarma mutta räätälöintiä karttava IT-järjestelmätoimittaja. B:n jakkaralle tulee rinta kaarella kaiken mahdollistava rajapintojen kunkku. C:n toinen nimi on ERP.

Sermin takana jännityksestä hikoaa ostaja-X. Unelmana on liitto, joka olisi pelkkää yläpystyn hyppelyä. Vain riemua onnistumisesta. Ei ensikohtaamisen vaivaantunutta hapuilua tai ujoja katseita. Kuka sellaista haluaa, kun voi hypätä suoraan 2. pesälle?!

Testaaminen ja koekäyttö on työlästä ja kallistakin.

A, B ja C ovat jokainen ammattilaisia alallaan, ja kukin hyviä valintoja heidän kaistallaan kulkeville. Mutta osuuko X:n valinta hänelle parhaaseen vaihtoehtoon? Voiko sitä tietää, ennen kuin yhteiseloa on eletty lounaittein ja peruuttamattoman Napakymppi-matkan verran?

1. Kanadan valtion palkanmaksujärjestelmän uusiminen 3 miljoonasta 126 miljoonaan.
2. Kajaanin kaupungin IT-hanke miljoonasta 3,5 miljoonaan.
3. Oriola: SAP sakkasi, hintalappu tuntematon (ainakin toistaiseksi).

Onko niin, että rajapintaa ja palikkaa alkaa löytyä jo niin paljon, että on mahdotonta saada aikaan liiketoimintaa palveleva paketti? Wiseguy voisi osoitella sormella syyllisiä. Mutta olisiko kuitenkin niin, että vika ei ole IT-hankkeiden tuottajassa eikä edes tilaajassa? Vuosien saatossa järjestelmiin on kelattu kerroksia kerrosten päälle. Kukin toimija tekee parhaansa mahdottomassa tilanteessa.

Ei ole vahinko, että törmään yhä useammin tuotekehitystiimeihin, jotka ovat päättäneet jättää vuosikymmenen painolastin taakseen ja koodata tuotteensa uudestaan. Se on paitsi halvin, myös nopein ratkaisu.

Uuden järjestelmän sovitus ja käyttöönotto vaatii paljon. Se vaatii asiaan vihkiytymistä ja jämäkkää otetta erityisesti ostajalta.

Entä, jos testaaja olisi X:n oljenkorsi matkalla miljonääriksi? 50-50, ja kilauta kaverille 😀

Istuin kahvilassa Lontoossa keväällä, ja seurasin kadun toisella puolella hääräävää ravintolan sisäänheittäjää. Ilmeisesti ranskalainen kaveri. Vekkulia porukkaa sanon minä, ja tarkkasilmäistä työssään.

Nainen askeleen edellä: Seurana oikea herrasmies. Tai lapanen. Vaikea sanoa. Mutta sisäänheittäjä oli tilanteen tasalla. Hän astui askelen edelle pariskunnasta ja heitti vasemman olkansa yli naiselle jotain, mikä nauratti kaikkia. Kaksi askelta ja stoppi. Pariskunta tsekkaa menua ja suostuu sisään. The game is on!

Kolmestaan: Isä asteli autotien puolella, äiti näyteikkunoiden ja lapsi määräsi tahdin vanhempien välissä. Sujuva sisäänheittäjä polvistui lapsen kohdalle. Pudotti kai taskussa odottaneen pallon avatakseen leikkisästi keskustelun perheen pikkupomon kanssa. And he scores once more!

Grande finale: Viimeinen se vasta vaikea pala olikin. Nainen näytti sitruunan syöneeltä. Mies tyrkyttäjiin kyllästyneeltä. Molemmat hiplasivat kännykkää ja tallustivat tasatahtia eteenpäin. Pettämätön pelisilmä ja keskustelunavaus houkuttivat parin kadun varressa komeilevan menun äärelle “ihan vaan vilkaisemaan”.

Hämmästelin suu auki, kun tarkkasilmäinen asiakastuntija kaivoi myös kännykän esiin ja lähti leikkiin mukaan. TripAdvisor taisi tehdä tehtävänsä. Kolme maalia kolmessa minuutissa. Olin vaikuttunut.

Ranskalainen sisäänheittäjä menestyy, sillä hän ei pelaa peliä päästäkseen vetämään omaa myyntipuhetta. Hän keskittyy kahteen asiaan ohi itsensä. Lopputulokseen ja vastaantulijaan.

Ketä sinä palvelet? Tunnetko jo asiakkaasi ja tavoitteesi, kuin ranskalainen sisäänheittäjä?

Näytä minulle miten saadaan muna pystyyn tähän pöydälle.

Tarina kertoo Kolumbuksen sanoneen nuo sanat tuodessaan kananmunan rahoittajatapaamiseen. Rahoittajat eivät nimittäin uskoneet miehen visioon uusien maailmojen löytämisestä. Pitivät mahdottomana.

Kukin rahoittaja vuorollaan sai yrittää munan pystyttämistä pöydälle. Mutta turhaan. Kananmuna kaatui kyljelleen joka kerta.

Lopulta tuli Kolumbuksen vuoro. Ukko kopautti munan napakasti pöydän pintaan. Siihen se jäi. Pystyyn, kuten Kolumbus oli luvannut. Jälkikäteen tarkasteltuna on tietysti aivan ilmeistä, miten temppu tehdään. Tämän Kolumbuskin teki rahoittajille selväksi yhdellä ranneliikkeellä.

Perässä hiihtäminen on helppoa ja riskitöntä. Vaikutusta on vaikea luoda toisen varjossa piileskelemällä.

Todellisen gurun tehtävä on kulkea se polku, jota tuskin kukaan on vielä tallannut. Hänen tehtävänsä on näyttää tie tiheikön läpi, jotta muut saisivat seurata. Mutta mitä se vaatisi, että ehkä ensikerralla sinä kulkisit edeltä?

Etsi oma munasi.

Tietysti testaus on työ, joka perustuu vasteeseen.

Testaus on jatkuva tanssi kekseliästä tutkimusta ja sitä seuraavaa vastetta. Meille testaajille se on vain luonnollista, sillä olemmehan aika teknisesti painottunutta väkeä.

Löytämämme bugit ja tuottamamme tieto ovat vastetta jota eniten etsimme. Johon kiinnitämme huomiomme aina, kun se on mahdollista.

Mutta entä, jos kukaan ei välitä? Entä, jos työmme tulokset ovat upeita, mutta kenenkään viisari ei värähdä niiden äärellä?

Tuloksemme joutavat romukoppaan, jos kukaan ei ole valmis muutamaan ajatuksiaan tai toimintaansa niiden perusteella?

Tuohon tuskalliseen tulokseen on kaksi todennäköistä syytä.

1. Työn tulokset ovat niin turhanpäiväisiä, että ketään ei ihan oikeasti kiinnosta.
2. Työn tulokset ovat tärkeitä, mutta me emme vielä osaa kertoa niistä tarttuvalla tavalla.

Kummassakin tapauksessa kannattaa ensin lopettaa ja sitten katsoa mitä tai miten tekemällä vastetta alkaa syntyä. Vasteperusteinen testaus ei keskity vasteeseen tuotteessa, siinä keskitymme vasteeseen ihmisissä, ketä saamme palvella. Ole utelias. Kiinnitä huomiota vasteeseen ympärilläsi ei edessäsi.

Työsi on vain niin hyvää kuin sen tuottama vaste kollegoissa, asiakkaissa ja esimiehissä.

Aloitan aamuni toivottamalla Sirille hyvää huomenta. Siri tietää, että silloin on aika kytkeä makkariin heräämisvalo ja laittaa kirkkaat keittiöön. Siri osaa myös napsauttaa energiset aamubiisit pyörimään telkusta.

Tunnen oloni ihan Tony Starkiksi, vaikka Jarvis yhä onkin pikkuisen viisaampi apuri niissä Avengers -elokuvissa.

Televisio löi peruuttamattomasti radion mainosinvestoinneissa jo vuonna 1950. Printtimedia on ollut pulassa jo 10 vuotta, kiitos digitalisaation. Patsaaksi kivettyneiden perinteiden palvonta ei ole juuri koskaan johtanut menestymiseen. Se on johtanut murtumiseen.

Tapaan säännöllisesti testaajia konferensseissa ja koulutuksissa, jotka ilmoittavat, miten tuo automaatio ei vain oikein ole oma juttu.

Tulen vähän surulliseksi. He ovat jo hypänneet junasta. Jääneet auringonlaskun alalle töihin. He ovat taatulla tiellä tarpeettomuuteen samalla tavalla kuin romanttisesti radiomainoksissa roikkuvat brandit olivat jo 50-luvulla

En sano, että riski realisoituisi vielä huomenna. Ja kuitenkin viiden vuoden päästä jäljelle jää vain yksi kysymys.

Kuka valitaan aina ensin? Ajatteleva testaaja, joka tuntee työkalunsa VAI ajatteleva testaaja, jolle automaatio ei vain oikein tunnu omalta?

Törmäsin vasta kiinnostavaan Twitter-keskusteluun. Kaksi johtavassa roolissa olevaa testausgurua pohtivat sitä, miten järjestää testaukseen liittyviä suorituskykymittareita(KPI) organisaatiolle, sillä organisaatio vaatii sellaisia.

Ihan ensimmäisenä mieleen tuli kysymys. Jos organisaatio vaatii sellaisia, niin tosiasiassa organisaatiossa on yksi tai muutamia ihmisiä, jotka niitä vaativat. Minua kiinnostaisi kovasti tavata heidät. Ketä he ovat?

KPI-mittareita toivovilla ihmisillä aika usein on jo olemassa valmis käsitys siitä, mitä he haluaisivat mitata ja miksi. Helpointa olisi kysyä.

Jos mitään muuta ei ole tehtävissä kuin rakentaa esitys aiheesta, suosittelen jotain yksinkertaista ja konkreettista. Esimerkiksi voisin aloittaa tekemällä kirjanpidon asioista, joiden parissa vietän enimmäkseen aikani. Tuntitason resoluutio voi olla aivan hyvä tähän tarkoitukseen.

• Valmistelen: Viritän ympäristöjä, tuotan dataa tai dokumentoin.
• Testaan: Metsästän bugeja tähän tarkoitukseen sopivalla tavalla.
• Tutkin: Havaintojeni perusteella tutkin ja raportoi virheitä.
• Aivokuolen: Istun palavereissa. Osassa minua saatetaan tarvita. Useimmissa oikeasti ei. Keräilen KPI -dataa sieltä täältä ja louhin sitä Excelissä näyttävämpään muotoon jne.

Viikon lopussa alkaa kuva hahmottua. Missä työlajissa vietän eniten ajastani ja missä sitä tulisi viettää, jotta kollegat, esimehet ja asiakkaat saisivat enemmän hyötyä irti testauksestani?

Jos enimmäkseen valmistelen ja säädän, se voi tarkoittaa että kehittäjien kanssa on syytä panostaa seuraavaksi testattavuuteen. Jos enimmäkseen tutkin ja raportoin bugeja, se voi tarkoittaa että softa ei ole kovin kypsällä tasolla. Jos istun enimmäkseen palavereissa ja kerään KPI-dataa, se voi tarkoittaa että organisaation vaatimukset eivät ole linjassa todellisten tavoitteiden kanssa.

Tiedon kerääminen voi tuntua aluksi tarpeettomalta. Mutta kuvitellaanpa tilanne, missä joudut perustelemaan työsi tulokset pomolle? Mikä olisi mittaustuloksia parempi tapa iskeä faktat tiskiin?

Haastan sinut. Mitä touhusit tämän viikon?