Kuolema hiipii hiljaa

Rintakipu oli iskenyt häneen ensimmäisen kerran uimahallissa. Pieni pistos ylävatsassa oli kai merkki närästyksestä. Ehkä oli tullut otettua liikaa kahvia aamupäivällä? Jo koulussa opetettiin, että se menee ohi, kun vähän kiristää tahtia. Paitsi että ei mennytkään. Oli pidettävä tauko ja hengähdettävä.

Aikaa kului ja jopa toimiston portaiden kiipeäminen oli käynyt raskaaksi. Lopulta jo toisessa kerroksessa alkoi pistämään ja olkapäähänkin sattui. Liekö niska venähtänyt kotitöissä? Oli tilattava hissi ja antaa Koneen kuljettaa perille.

Työterveyshoitoon hakeutuminen tuli viimehetkellä. Hänen mielestään syynä oli vatsatauti. Lääkärin mielestä akuutti sydäninfarkti. Elämän ja kuoleman välillä oli lopulta vain hiuksenhieno ero.

Ihminen osaa sulkea mielestään epämiellyttäviä tosiasioita hirveän tehokkaasti. Jopa vuosien ajan. Sepelvaltimotaudin oireet. Etenevä Alzheimerin tauti. Metsää kohti rytistelevä softaprojekti. Alkoholismi. Karille ajelehtivat ihmissuhteet. Tai yrityksen konkurssiin johtava tuloskehitys.

Kaikki oireet on mahdollista huomata. Pään sisältä löytyy kuitenkin pieni pelon ruokkima ääni, joka uskottelee kaiken olevan yhä kunnossa.

Kuuntele ympärilläsi olevia ihmisiä tarkasti. Opettele tunnistamaan ensin toisten selitykset ja sitten omasi. Viimeinen ja vaikein vaihe on ottaa hattu kouraan ja pyytää apua.