Kiukuttelusta ja käsienheiluttelusta

Pääsiäisestä ei ole pitkään. Tuon viikonlopun sunnuntaiaamut ovat ilahduttavia, sillä kukko tai pupu on päättänyt yllättää ihmiset iloisesti. Yllätysmunilla tietysti.

Kaikki tykkäävät yllätyksistä. Paradoksin paikka tulee siinä, että vain odotetut yllätykset ovat niitä mistä jengi tykkää. Niitä toisenlaisia yllätyksiä kutsumme pääasiassa ongelmiksi.

Yksi vahvasti onnistumisia ennustava tekijä niin projekteissa, kuin elämässäkin on ihmisen suhde niihin ikäviin yllätyksiin. Ongelmien edessä punnitaan kyky toimia paineen alla. Keskellä epävarmuutta.

Ne pärjäävän parhaiten, kenellä on ahdisteltuna eniten aikaa.

Todellisuudessa tuota arvokasta resurssia nimeltään aika meillä kaikilla on aivan yhtä paljon. Kyse on siis tarkemmin ajateltuna siitä, ketkä kokevat suurinta rauhaa vielä silloinkin, kun tavara osuu tuulettimeen.

Jos siis rauha tuottaa tehokkaampaa toimintaa. Mitä me tavalliset voisimme tehdä tuon toimintakykyä avaavan mystisen varannon eteen?

Ensimmäinen askel on lopettaa se ihan turha jännittäminen. Siitä tulee vain paha mieli kaikille. Huuto ja käsin heiluttelu paniikissa ei auta. Jännittämisellä tai suomeksi sanottuna vitutuksella ei varsinaisesti ole muuta virkaa, kuin kampittaa meidät syvempään suohon.

Käsillä oleva tilanne on jo valmiiksi sellainen kuin se on. Halusit tai et.

Jos suostumme osaamme, uusi mahdollisuuksien taso tulee ulottuville. Se joka jää säntäilijöille ikuisesti usvan peittoon. Sankartekoihin pystyvät ne, jotka kykenevät aitoon läsnäoloon ensimmäisinä. Siitä seuraa kyky luovaan ongelmanratkaisuun. He ovat niitä, kenellä vaikuttaa olevan eniten aikaa myös tulipalon sattuessa.

Seuraava ongelma yllättää sinutkin vielä iloisesti. Entäpä jos viskaisit kiukuttelun kuikkaan? Sen sijaan voisit alkaa uteliaaksi ja tutkia mielesi ja kehosi reaktioita. Tila seuraavan tason toiminnalle voi olla lähempänä kuin arvaatkaan.